Emma von Weissenberg – musiikkiterapeuttina saattohoidossa

Emma von Weissenberg on opiskellut Yhdysvalloissa musiikkiterapeutiksi ja työskennellyt siellä saattohoitopotilaiden kanssa. Alun perin Helsingistä lähtöisin oleva von Weissenberg on palaamassa nyt Suomeen toiveenaan kokemustensa ja osaamisensa hyödyntäminen musiikkiterapian parissa.

Emma von Weissenberg syntyi psykoterapeuttiperheeseen, jossa häntä kannustettiin musiikin pariin. Hän aloitti sellonsoiton Sandelsin musiikkikoulussa 7-vuotiaana, ja parin vuoden päästä hän pääsi Kansallisoopperan lapsikuoroon.

”Ooppera oli kokemuksena ihana, ja sydämeni kaipaa sinne aina”, hän sanoo. ”Sain olla mukana Pähkinänsärkijässä, La Bohèmessa, Carmenissa ja Isän tytössä. 12-vuotiaana jouduin kuitenkin lopettamaan, kuten muutkin jo murrosikään tulleet nuoret. Koen, että oopperassa laulaminen vaikutti syvästi luovuuteeni ja ylipäätään rakkauteeni musiikkiin ja taiteeseen.”

Von Weissenberg kävi ruotsinkielistä koulua, aina musiikkiluokalla. Murrosiän kynnyksellä hän alkoi keskittyä rytmimusiikin lauluopintoihin, ja lukion jälkeen hän pääsikin Pop & Jazz Konservatorioon, laulu pääaineenaan. Vuonna 2018 opintopolku vei yhteen Yhdysvaltojen maineikkaimmista musiikkiopinahjoista, Berklee College of Musiciin Bostonissa. ”Berkleessä piti aika nopeasti valita suuntautumisvaihtoehto, ja vapaata musiikillista kasvua, oman äänen etsimistä ja rauhallista laulunopiskelua oli varsin rajatusti”, hän kertoo.

Vaikka von Weissenberg on aina pitänyt laulamisesta ja esiintymisestä, Berkleessä realiteetit alkoivat hahmottua. Esiintyvän muusikon arki ja työolosuhteet näyttäytyivät epäkäytännöllisinä varsinkin yhdistettynä mahdolliseen perhe-elämään tulevaisuudessa. Von Weissenberg alkoi miettiä, voisiko musiikin luomista ja esiintymistä ympäröiviä olosuhteita rauhoittaa, jotta omalle luovuudelle jäisi tilaa. Hän osallistui musiikkiterapian tutustumiskurssille, ja se tuntui heti luontevalta ja omalta.

”Tykkään työskennellä ihmisten kanssa ja auttaa heitä. Arvostan syvällistä reflektointia ja haluan kasvaa ihmisenä sekä päästä myös ihmisten lähelle. Päätoimisesta laulamisesta luopuminen on tietysti myös sisältänyt pettymystä ja surua, samalla kun suuntani on kirkastunut. Taitaa olla niin, että ei ole vain hyviä tai huonoja asioita, vaan ne ovat aina sekaisin. Sitä voi kai myös kutsua aikuistumiseksi. Koen loppupeleissä olevani todella onnekas, että olen löytänyt ammatin, joka tuntuu olevan kuin tehty minulle, ja jossa saan yhdistää intohimoni musiikkiin ja laulamiseen sekä ihmiskeskeiseen terapeuttiseen työskentelyyn.”

Musiikki vuorovaikutuksen työkaluna

Emma von Weissenberg sai syksyllä 2022 viisi vuotta kestäneet opintonsa valmiiksi myös työharjoittelun osalta. Harjoittelu sisältää kliinistä työtä 40 tuntia viikossa puolen vuoden ajan. Hän voi nyt työskennellä Yhdysvalloissa pätevänä musiikkiterapeuttina.

Tutkintoon kuuluu viisi psykologian kurssia: neljä pakollista ja yksi valinnainen. Se sisältää Minor in Psychology -opintokokonaisuuden. Koska musiikkiterapiassa voidaan työskennellä moniin teorioihin pohjautuen, vaikkapa psykodynaamisesti tai kognitiivis-behavioristisesti, opinnoissa perehdytään kaikkiin keskeisiin teorioihin. Valmistuttuaan monet hakevat myös lisäkoulutusta ja jatko-opintoja, mutta musiikkiterapeutin ammattipätevyyden saa Yhdysvalloissa jo kanditasolla työharjoittelun ja sertifikaatin (MT-BC) saavutettuaan.

”Kun työkaluna on musiikki, erilaiset terapiasuuntaukset hälvenevät ja liukenevat osiksi kokonaistyöskentelyämme riippuen tietysti asiakkaiden tavoitteista ja tarpeista. Fysioterapeutit käyttävät liikettä, me käytämme musiikkia”, von Weissenberg sanoo.

Musiikkiterapeutilla pitää siis olla laajaa psykologista tietämystä ja osaamista. Musiikkiterapia perustuu lääketieteelliseen tutkimukseen ja hyödyntää musiikkia vuorovaikutuksen työkaluna. Se ei vaadi asiakkaalta aiempia musiikillisia taitoja, ja se voi olla muodoltaan yksilö- tai ryhmäterapiaa.

”Musiikkiterapia voi olla reseptiivistä, eli kuuntelemiseen pohjautuvaa ja vaikkapa kappaleiden tekstien reflektoimista. Aktiivinen musiikkiterapia taas sisältää aina tekemistä, eli vaikkapa soittamista, laulamista, kappaleiden ja tekstien tekemistä sekä improvisointia”, von Weissenberg kertoo.

Työharjoittelu saattohoidon parissa

Kun opinnot päättyivät, edessä oli pakollinen työharjoittelu. Kelan tuet olivat tässä vaiheessa jo loppuneet, eivätkä taskussa kilisseet enää kuin opintolainojen rippeet. Töitä ei edelleenkään saanut opiskelijaviisumilla tehdä. Harjoittelupaikka piti saada nopeasti.

”Sain suureksi onnekseni työharjoittelupaikan Floridasta saattohoidon parista. Valtaosa harjoittelupaikoista ei tuo mitään tuloja, mutta saattohoito onneksi tuottaa, ja tähän työhön kuului stipendi. Yli 65-vuotiaat kuuluvat julkisen terveyspalveluvakuutuksen piiriin, ja näin terveysorganisaatiot saavat rahaa tehdäkseen tätä tärkeää työtä”, von Weissenberg sanoo.

Ensimmäinen viikko oli raskas kaikin tavoin, ja von Weissenberg kertoo itkeneensä useamman kerran. ”Oli niin paljon tunnesisältöä kerralla, että se pyyhkäisi ylitseni isona aaltona. Asuin uudessa paikassa, muuttoapuun tulleet vanhempani lähtivät kotiin, olin uudessa vieraassa työpaikassa, ja ihmiset kuolivat ympärilläni. Ihmettelin, mihin oikein olin ajautunut. Onneksi koko tiimini on ollut todella ihana, myös ohjaajani ja pomoni.”

Von Weissenberg kertoo saattohoidossa kertyneen kokemuksen muuttaneen hänen näkemystään itsestään ja muista ihmisistä. Jenkkikulttuurissa ihmisten välinen kontakti saa häneltä suurta kiitosta. ”Kohtaamiset asiakkaiden ja perheiden kanssa olivat sellaisia, joita en tule koskaan unohtamaan.”

Saattohoitoa ei Yhdysvalloissa anneta erillisessä paikassa, vaan kyse on hoitokonseptista, joka viedään potilaan luo. Jotta potilas voidaan asettaa saattohoitoon, kahden lääkärin pitää todistaa, että potilaan tilan pysyessä samana tai huonontuessa hänellä on korkeintaan puoli vuotta elinaikaa jäljellä.

”Pidän aivan erityisesti siitä, että organisaatio, jossa työskentelin, on holistinen, ja se on ottanut ihmisen psykososiaaliset kokonaistarpeet erittäin hyvin huomioon. Lääkärimme toimii organisaation johtajana. Sen lisäksi meillä on sairaanhoitajia, suruun erikoistuneita sosiaalityöntekijöitä, musiikkiterapeutteja ja pappi.”

Vuorovaikutusta musiikin avulla

Kun potilaan tilanne on todettu, häneltä kysytään, haluaako hän musiikkiterapeutin palveluja. Vapaaehtoisuus on koko prosessin lähtökohta, ja se varmistaa myös terapeuteille potilaiden motivaation. Jos potilaalla on vaikkapa muistisairaus tai jos hän on muusta syystä kognitiivisesti kykenemätön kommunikoimaan, valinnan tekevät omaiset.

”Yleensä lähes kaikki haluavat meidät mukaan prosessiin. Oikeastaan ainoat kieltäytyjät ovat olleet itse muusikoita. Olen miettinyt, haluaisinko muusikkona ja musiikkiterapeuttina itsekään omaa palveluani – en tiedä, ja toivon etten joudu sitä miettimäänkään vielä pitkään aikaan”, von Weissenberg sanoo.

Kieltäytyminen voi olla myös ainoa jäljellä oleva asia, josta potilaat saavat itse päättää. Silloin terapiasta kieltäytyminenkin voi olla terapeuttinen tapahtuma. Osan asiakkaistaan von Weissenberg on tavannut vain kerran, joidenkin kanssa prosessi on kestänyt jopa vuoden. Terapeutit tekevät alkukartoituksen, jossa arvioidaan aikataulua, tarvittavia palveluja ja työskentelytapoja. Jos aikaa on jäljellä enää päiviä, puhutaan transition-journeysta, eli aktiivinen kuolemisprosessi on jo käynnistynyt. Tällöin lähiomaiset saattavat olla jo paikalla, mutta joskus terapeutit korvaavat puuttuvaa perhettä. Monesti luullaan, ettei kuolemaa lähestyvä ihminen enää kuulisi, mutta kuuloaisti on viimeisimpiä toiminnassa pysyviä aisteja. Ihmiset kuulevat, vaikka eivät olisi enää tajuissaan.

”Yritämme selvittää potilaan lempimusiikkia ja pyrimme näin löytämään musiikkia, joka sopisi esitettäväksi tai käytettäväksi tilanteessa”, von Weissenberg kertoo. ”Tuon kitaran ja iPad-nuotistoni ja soitan musiikkia hiljaa ja rauhoittavasti. Jos perhe on mukana, otamme heidät mukaan, ja usein siinä tilanteessa itketään paljon. Tilassa on paljon tunteita, mutta usein myös hyvin lohdullisia.”

Musiikkiterapeutin työ saattohoidossa on usein myös omaisten auttamista suruprosessissa ja kuoleman hyväksymisessä. Monesti omaisilla voi olla torjuntaa lähestyvää kuolemaa kohtaan. Terapeutti voi auttaa kommunikoinnissa – mitä kuoleva ehkä haluaisi sanoa omaisille ja toisin päin.

”Joskus hyvin vanhan ja jo sairaan ihmisen kuollessa ilmassa voi olla surun ja menetyksen lisäksi kuitenkin helpotusta ja lohtua, nuoren ihmisen kuolema taas tuntuu raskaalta ja väärältä. Raskaitakin hetkiä on ollut, etenkin ensimmäisen kerran, kun ihminen kuoli kesken kappaleeni. Se teki tiukkaa. Siinä hetkessä täytyy osata kantaa ja säilöä paljon surua”, von Weissenberg sanoo.

Musiikkiterapia voi olla vaikkapa laulamista tai soittamista yhdessä, von Weissenberg kertoo. ”Saatamme sitten keskustella ja reflektoida vaikkapa kappaleen sanoja ja miettiä, mikä niissä mahdollisesti resonoi nykyhetken kanssa.” On myös soittimia, joilla voi tehdä musiikkia yhdessä ilman aikaisempaa osaamista. Muun muassa steel tongue drum on suosittu. ”Kirjoitamme myös musiikkia yhdessä. Voimme esimerkiksi kirjoittaa johonkin kappaleeseen uudet henkilökohtaisemmat sanat ja lopulta nauhoitamme sen.”

Musiikki mielentilan mukaan

Ahdistuneiden ja esimerkiksi vakavasti muistisairaiden kanssa voidaan käyttää ISO-tekniikkaa. Siinä musiikki mukautetaan potilaan mielentilaan. Jos potilas on hyvin ahdistunut, hengittää huohottaen tai vaikkapa huutaa, musiikki muokataan sopimaan hengityksen rytmiin ja hänen oloonsa.

”Alamme sitten pikkuhiljaa hidastaa ja rauhoittaa musiikkia ja toivomme, että potilaan olotila on tarttunut musiikkiin ja toisinpäin, ja näin myös potilas alkaa rauhoittua. Musiikkia ei voi lopettaa kesken kaiken, ja sessioissa voi mennä tuntikin. Parhaassa tapauksessa potilas lopuksi nukahtaa.”

Potilasta voidaan myös yrittää ikään kuin harhauttaa soittamalla jotain hänelle mahdollisesti tuttua, ilahduttavaa tai rauhoittavaa kappaletta. Von Weissenberg käyttää myös muita keinoja kuin musiikkia, esimerkiksi sormimaaleja.

”Voimme teettää vaikkapa sormimaaleilla jonkinlaisen viimeisen taideteoksen, jonka omaiset voivat kehystää ja säilyttää muistona. Se, mistä pidän aivan erityisesti, on potilaan sydämenlyönneistä luotava musiikki. Nauhoitamme stetoskoopin avulla sydämen lyöntiä ja teemme tietokoneella musiikkia lyöntien ympärille. Joskus saamme äänitettyä lisäksi vaikkapa heidän lauluaan tai puhettaan”, von Weissenberg sanoo.

Omat rajat on pidettävä selkeinä

Kuolemaan toki myös tottuu ja on osin pakkokin, jotta työtä jaksaa. Liika turtuminen ei kuitenkaan välttämättä ole hyväksi, ja jos selviytymistapa on täydellinen välinpitämättömyys, se vaikeuttaa läsnäoloa ja vilpitöntä läheisyyttä omaisten kanssa. ”Toivon, että pystyn säilyttämään sopivan balanssin”, von Weissenberg sanoo.

On tärkeää pitää omat rajat selkeinä, vapaapäivät vapaina ja tehdä silloin muita asioita. Jos jää liikaa miettimään jokaista kuolemaa, työ käy mahdottomaksi. ”Kun siirryin vastikään saattohoitotyöstä mielenterveyskuntoutujien ryhmätyöhön, huomasin, miten erilaista saattohoitotyö on. Siinä ei koskaan voi nähdä asiakkaan paranevan, eikä että hän alkaisi päästä taas kiinni elämään. Suunta on vääjäämätön ja usein aika nopea. Voi käydä aikaa myöten raskaaksi, kun onnistunutkin työn hoitaminen johtaa kuolemaan.”

Von Weissenberg kertoo mielenkiintoisesta ilmiöstä, josta hän on puhunut kollegoidensa kanssa. Moni ammattilainen on kokenut, että kun potilas on saanut kuolinprosessissa jonkin asian päätökseen, hänen on kenties ollut helpompi päästää irti elämästä. Kun ahdistunut ja ylivirittynyt tila rauhoittuu ja rentoutuu, se voi mahdollistaa rauhallisen kuoleman nopeammin.

”Tätä on tietenkin vaikea arvioida objektiivisesti, koska emme koskaan saa nähdä vaihtoehtoista tilannetta, joten nämä ovat vain kokemuksen kautta kertyviä tuntemuksia. Olen joskus kokenut myös, että olen voinut työni avulla viestittää jo kuoleman porteilla olevalle potilaalle, että on ok ja turvallista päästää irti ja kuolla”, von Weissenberg sanoo.

Erästä asiakasta von Weissenberg tapasin vuoden verran. Hänelle syntyi hyvin läheinen suhde niin potilaaseen kuin tämän vaimoon. ”Minulle oli hyvin raskasta kun hän kuoli. Esiinnyin hänen hautajaisissaankin, eikä se todellakaan tuntunut vain työtehtävältä. Koen, että saan tehdä hienoa ja tärkeää työtä ja saan usein todella syvällisesti kiittävää palautetta. Musiikki on auttanut sekä kuolevia mutta myös omaisia prosessissa, ja olen voinut auttaa heitä myös puhumaan tärkeistä asioista keskenään.”

Takaisin Suomeen

Emma von Weissenbergin viisumia ei enää uusittu, ja hän palaakin Suomeen mielellään. Hän kokee ahdistavan tunnelman lisääntyneen Yhdysvalloissa vuosien aikana, eikä tilanne näytä paranevan. Vastakkainasettelu konservatiivien ja progressiivisemmin ajattelevien välillä on kiristynyt.

”Omaa hyvinvointiani ei edistä jäädä tänne. Olen nyt 26-vuotias, ja olen ollut poissa kotoa aika kauan. Olisi ihan mukava päästä tuttuihin ympyröihin ainakin joksikin aikaa, ja muutankin takaisin Suomeen heinäkuun lopussa. Lomailen hetken ennen kuin alan selvitellä, mitä voisin ryhtyä Suomessa tekemään. Se vaatii kyllä vähintäänkin muutaman suomen kielen terminologiakurssin.”

Von Weissenbergille on sanottu, että Yhdysvalloissa saatu koulutus on kattava, mutta sen vastaavuuden selvittäminen suomalaisiin tutkintoihin verrattuna on nyt edessä. Se saattaa vaatia jotain lisäkoulutusta, mikä ei sinänsä von Weissenbergiä haittaisi.

”Olen innoissani koulutusmahdollisuuksista, joissa saan oppia lisää ja parhaiten hyödyntää tutkintoa, kun samalla työstän musiikillisia taitojani. Unelmani olisi se, että voisin perustaa oman yrityksen ja antaa yksilö- ja ryhmäterapiaa.”

Tämän artikkelin lyhennetty versio on alun perin julkaistu syyskuussa 2023 nimellä ”Bidding farewell with music – Hospice care in the United States” FMQ-verkkolehdessä (fmq.fi). Juttu on julkaistu myös Muusikko-lehdessä 6/2023 nykyisessä muodossaan.